Siitähän on näköjään koko kesä taas hurahtanut enkä mitään ole kirjoitellut. Niin. Mitäpä sitä uutta? Näköjään viimeisin kirjoitus ei ollut niitä parhaimpia mutta suosta on noustu! Varasin yksityiseltä meille ajan ja se on jo perjantaina! Sinne sitten marssitaan miehen kanssa ja aletaan elämään lapsettomien arkea. Nyt voi mielestäni sanoa jo ihan ääneen että lapsettomia ollaan.

En tiedä kuinka paljon tämä lapsettomuusasia minua on muuttanut mutta ainakin huomaan etten omasta elämästä tällä hetkellä nauti. Mitään en toivo enempää kuin sitä omaa nyyttiä kainaloon eikä mitenkään osaa ajatella elämäänsä ilman sitä. Tiedän että meillä on vielä pitkä ja kivinen  tie edessä ja tiedän että pitäsi keksiä muita haaveita ja tavoitteita ennen sitä mutta ei jaksa. ei halua. ei kiinnosta.

Toivon kovasti että joku pieni vika löytyisi ja näin päästäisiin jotain hoitoja aloittamaan. Toiveet tietysti nousee taas sitä mukaan kun prosentuaaliset mahdollisuudet paranee mutta jotenkin en usko meidän plussaavan vielä hetkeen. En tiedä miksi en usko mutta ei vaan tunnu siltä.

Olimme jo ennen tätä vauvaprojektia puhuneet miehen kanssa adoptoimisesta. Minulle oli jotenkin itsestäänselvää adoptoida vaikka omia lapsia saisimmekin. Nyt kun omien lapsien saaminen on kiven alla niin melkein mielummin aloittaisin adoptioneuvonnat kuin lapsettomuushoidot. Mua ei pelota hoidoissa niiden rankkuus tai pistäminen tai muu, mua pelottaa se ettei se kuitenkaan kaikesta rankkuudessaankaan takaa yhtään mitään. Adoptiossa sentään tietää että joskus se lapsi syliin tulee!

Kauheasti asiaa kuin näin harvakseltaan kirjoittelee ja kaiken lisäksi hirveän huonossa järjestyksessä mutta jospa lääkärin jälkeen kerron taas lisää ja aloitan vaikka ihka uuden lapsettomuusblogin!