Hellous taasen.
Siitä onkin jo hetki aikaa kun olen kirjoitellut tänne. Aika hyvin tuo palstoille kirjoittaminen vielä tälläisen avautumisen tarpeen mutta jos vaikka jotain taas laittelisin...

Käytiin yleisellä puolella lääkärissä. Lääkäri on aika ärsyttävä joka hoki meille koko ajan kuinka meillä on asiat todella hyvin ja luonto hoitaa ja ootte nuoria. Meinasin jossain vaiheessa lyödä sitä naista päähän, niin kovasti ketutti. Noh clomeja kokeillaan nyt kolme kiertoa ja sitten soitetaan sille lääkärille soittoaika joka sitten laittaa meille lähetteen naistentautipolille jossa sitten sovitaan joku hoito. Elikkäs mitään konkreettista tuskin tapahtuu ennen helmikuuta. Lääkäri oli tosian sitä mieltä että meillä tärppää ekasta clomihoidosta mutta itse en ole sitä mieltä. Multa toiveet ja odotukset näiltä kierroilta on ihan nollat mutta koska aikasemmin aikaan ei saatu niin pakko se on sitten syödä clomeja...Ihan perseestä sanon minä, varsinkin kun olin inssiin ihan valmistautunut.

Nyt pikkuhiljaa kun se vuoden raja on enää viikon päässä niin aika meidänkin jo saada ees ne plussa siihen tikkuun!! Olen erittäin malttamaton ihminen ja tälläinen vuoden odotus on todellaki ottanut koville. Voitte vaan kuvitella kuinka paljon tämä on henkisesti "sattunut" ja varmasti sattuu vielä lisää.....kunhan joskus vielä saataisiin oma perhe niin tämä kaikki on varmasti sen arvoista, ennen kun siitä saa varmistusta niin tuntuu vaan turhalta toivoa ja toivoa.

Eihän se elämä voi tietenkään missään vaiheessa olla suotuisaa. Elikkäs miehen spermatestin tulokset tulivat ja alentunut siittiöiden määrä diagnoosina. Alkaa tosissaan epäilemään että tuleeko sitä IKINÄ oikeasti raskaaksi. Saako sitä IKINÄ kantaa ylpeänä sitä ihanaa ja pyöreää vauvamahaa. Ja saako IKINÄ sitä omaa kultaista mussua syliinsä synnytyksen jälkeen...

Noh kohtalo sen päättää. Sillä välin odotan odotan odotan. Toivottavasti en menkkoja.

Elikkäs lääkärissä käyty. Minut ultrattiin ja sieltähän se syy löyty, pco. Vähän toivoa loi se että vasemmalta puolelta löyty tosi iso rakkula ja tikuttamalla oviskin löyty! Elikkäs tässä kierrossa luomutoiveet vielä tooooosi korkeella. Sitten jos tääkin epäonnistuu niin sain clomireseptin ja niitä sitten popsin pari kiertoo. Jos ei vaikuta niin katotaan sitten annostusta ja ultrataan. Kivalta vaikutti onnistumisprosentit mutta eiphän sitä koskaan tiedä miten noi lääkkeet vaikuttaa! Sitten maanantaina pitää vielä käydä verikokeissa varmistamassa oliko ovis. Lääkäri kait sitten soittelee tuloksia yms.

Todella kiva oli käydä lääkärissä ja saada joku "tuomio". Jospa nyt sitten oikeesti olis jotain mahdollisuuksia saada se lapsi. Meihen sperma testattiin kans ja mies on ihan tulisilla hiilillä sen kanssa mutta veikkaan et se on kyl ihan priima kamaa ja meillä ainoo vaikeus on ollut mun ovuloimattomuus. Nyt toivotaan kynnet ja sormet ja jalat ristissä et kylvöt olis menneet hyvin ja saatas se eka ihka oma r-testi plussa!

Siitähän on näköjään koko kesä taas hurahtanut enkä mitään ole kirjoitellut. Niin. Mitäpä sitä uutta? Näköjään viimeisin kirjoitus ei ollut niitä parhaimpia mutta suosta on noustu! Varasin yksityiseltä meille ajan ja se on jo perjantaina! Sinne sitten marssitaan miehen kanssa ja aletaan elämään lapsettomien arkea. Nyt voi mielestäni sanoa jo ihan ääneen että lapsettomia ollaan.

En tiedä kuinka paljon tämä lapsettomuusasia minua on muuttanut mutta ainakin huomaan etten omasta elämästä tällä hetkellä nauti. Mitään en toivo enempää kuin sitä omaa nyyttiä kainaloon eikä mitenkään osaa ajatella elämäänsä ilman sitä. Tiedän että meillä on vielä pitkä ja kivinen  tie edessä ja tiedän että pitäsi keksiä muita haaveita ja tavoitteita ennen sitä mutta ei jaksa. ei halua. ei kiinnosta.

Toivon kovasti että joku pieni vika löytyisi ja näin päästäisiin jotain hoitoja aloittamaan. Toiveet tietysti nousee taas sitä mukaan kun prosentuaaliset mahdollisuudet paranee mutta jotenkin en usko meidän plussaavan vielä hetkeen. En tiedä miksi en usko mutta ei vaan tunnu siltä.

Olimme jo ennen tätä vauvaprojektia puhuneet miehen kanssa adoptoimisesta. Minulle oli jotenkin itsestäänselvää adoptoida vaikka omia lapsia saisimmekin. Nyt kun omien lapsien saaminen on kiven alla niin melkein mielummin aloittaisin adoptioneuvonnat kuin lapsettomuushoidot. Mua ei pelota hoidoissa niiden rankkuus tai pistäminen tai muu, mua pelottaa se ettei se kuitenkaan kaikesta rankkuudessaankaan takaa yhtään mitään. Adoptiossa sentään tietää että joskus se lapsi syliin tulee!

Kauheasti asiaa kuin näin harvakseltaan kirjoittelee ja kaiken lisäksi hirveän huonossa järjestyksessä mutta jospa lääkärin jälkeen kerron taas lisää ja aloitan vaikka ihka uuden lapsettomuusblogin!

siitähän onkin aikaa kun viimeksi kirjoitin. Paljon on tapahtunut muttei sitä plussaa :( En nyt ihan kaikkea jaksa tähän tilittää muutakun sen että pitkä kierto takana (75pv) ja käynti yleisellä lapsettomuusklinikalla jossa mua ei otettu tosissaan.

Nyt sitten tän päiväsiin tunnelmiin:
Oon ihan täysin kokonaan rikki. Tiedän että kaikki on vaan tyhmän pms-oireiden syytä mutta silti. En jaksa. En vaan jaksa enää yhtään olla vahva ja onnellinen ja ja ja. Tää on niin perseestä. Varsinki kun järki koko ajan sanoo että nyt ei ees olis paras hetki lapselle niin silti. Eniten varmaan tässä asiassa sattuu se että kroppa ei toimi. Ei toimi varmaan enää koskaan sillein että olisi mahollista jotain saada aikaan.

Kaikki sanoo että stressaaminen ei auta. Ei varmaan joo mutta miten voit olla ajattelematta jotain mikä on niin iso elämänmuuton ja mitä varten sitä koko ajan elämäänsä valmistelee? En voi ymmärtää. Mulle ainakaan tää lapsiasia ei koskaan tuu olemaan niin yhdentekevä että pystyisin oleen stressaamatta. Menisin varmaan käymään vyöhyketerapiassa jos rahat riittäisi.

Nyt oon ajautunut siihe pisteeseen että mun varmaan vaan TÄYTYY pakolla laittaa mun ajatukset johonkin muuhun. En vielä tiedä mitä tai mikä se on mutta jotain on keksittävä. Mun on lopetettava mun menkkojen kyttääminen, kiertojen laskeminen yms. Mun vaan täytyy unohtaa kokonaan tää projekti ja ajatella elämää eteenpäin ilman sitä vauvaa. Nyt on sen aika ja mun on pakko se tehdä!

Nyt kun se on kirjattu ylös niin eikun tuumasta toimeen. Me ollaan ostamassa uutta autoa. Siihen varmaan saan ajatukset kiinnittymään. Ja oon alkanu käymään salilla 3-4 kertaa viikkoon. Siitäkin saa muuta ajateltavaa! Mitäs muuta? Kesällä olis kiva panostaa myös parisuhteeseen kunnolla ja meille tuleekin tässä piakkoin vuosipäivä. Kullalle vois keksiä kans jotain kivaa <3 Ainoo on vaan että kultakin aina sillon tällön juttelee mun kanssa näistä vauvajutuista eikä se tee yhtään hyvää mulle....
niin ja meinasin tärkeimmän unohtaa. Kaikilla vauvasivuilla liikkuminen kielletty! Kattelen vaikka uutisia tai jotain mutta vauvasivut on pannassa. Täytyy tosin käydä palstalla sanomassa etttä mua ei hetkeen sitten näy mutta muten pidän ihan hiljaista niin kauan kunnes mieli on parempi.

Noniin onhan tässäkin on jo kaikenlaista. Nyt sitten puuttuu enää se toteuttamispuoli. Ainakin kovasti yritän. Ajattelen kaikkea muuta ja jos vauvat tulee mieleen niin ajattelen sitten vaikka kissoja! Joo hommais meille toisen kissan :D siinä vasta projekti. No mutta nyt meen sänkyyn maate ja yritän kovasti toteuttaa tätä ja ajatella vaan poneja :D
Öitä